Loose Prick

Likaisia enkeleitä ja valkoisia sotilaitaLoose Prick. Pauli, Jussi, Jantunen ja Tami. Neljä keskiluokan kakaraa. Ja maaginen vuosiluku 1977. Kolme, korkeintaan neljä sointua. Soittotaitoa ei nimeksikään, mutta asennetta sitäkin enemmän. Nahkarotseja, rintamerkkejä, pystytukkia. Ja asennetta.
Yhtäkkiä ajassa ja musiikissa tapahtui jotain sellaista mitä sitä ennen ei ollut tapahtunut. Eikä oikeastaan sen jälkeenkään. Yhtäkkiä kaikki oli kristallinkirkasta ja itsestään selvää. Yksinkertaista ja raakaa. Oli kuin kaikki olisimme tulleet kollektiivisesti uskoon. Kutsuivat sitä punk-rockiksi. Ja kutsuvat vieläkin.
Hienointa kaikessa oli kuitenkin se, ettemme olleet ainoita. Pistols, Ramones, Damned, Clash. Ne olivat vinyyliä ja kuvia New Musical Expressissä ja Zig Zagissa. Mutta oli myös Pelle, Eput, Ratsia, Ypöt, Vaavi ja muut. Ja siellä seassa ME! Loose Prick. Punkbändi Suomen turhimmasta kaupungista.
Kaikki tapahtui ylinopeudella. Yhtäkkiä olimme levyttämässä Lahden Microvoxissa. Kiitos Epen ja Pokon. Legendaarinen Nurmikallion Pekka ja kaksi raitaa. "Meitä potkitaan päähän" ja "Velton nimeen".

Hitto että jotkut osasivat olla siitäkin kateellisia. Neljä soittotaidotonta kakaraa... ja heti studioon. Se oli vuotta 1978. Ei oltu kaikki edes ravintolaiässä. Eput ja Pelle halkoivat tuulta ja mursivat ennakkoluuloja. Me tulimme Vaavin, Ratsian, Ypöjen ja muiden kanssa peesissä pari potkua jäljessä. Seuraavassa aallossa.
Ja taas Lahteen Microvoxiin Nurmikallion äidin leipomia pullia syömään. "Kaupunki EP" oli ja on meille se kaikkein rakkain levy. Se avasi paljon uusia ovia ja silmiä. Epe tuotti vaikkei ehkä olisi pitänyt ja soundit olivat mitä olivat. "Kaupunkielämää", "Viisi päivää kuolemaa", "Sinä uinuja" ja "Kaupunki peittyy taas pimeään" olivat meille henkilökohtaisesti sen ajan elämän soundtrackia. Vuonna 1979. Totta joka tahti ja sana.

"Sina uinuja" julkaistiin ulkomailla Pokon "The Shape Of Finns To Come" -kokoelmalla. Ainoana suomenkielisenä biisinä. New Musical Express kirjoitti muistaakseni, että "Loose Prick sounds like early Buzzcocks...". Nauratti, vaikka oltiinkin niin pirun ylpeitä noista paristakin rivistä...
Vielä kerran pääsimme Nurmikallion Pekan pakeille. "Mä en jaksa enää" äänitettiin ensimmäiselle Hilse LP:lle vuonna 1979. Suoraan Tampereelta Hilse-konsertin jälkioloissa Lahteen. Ei ollut mitään tietoa mikä biisi äänitetään, koska Miettinen oli unohtanut kertoa meille koko jutusta. Siukosen Jyrki esitti tuottajaa ja ehdotti "Mä en jaksa enää" -biisiä. Se tuntui hyvältä idealta siinä olotilassa. Ja se olotila kuuluu siltä levyltäkin...
Vuosikymmen vaihtui ja suunniteltiin ensimmäistä LP-levyä. Epen kanssa sovittiin, että menemme totuttelemaan MSL-studioon Ylöjärvelle ja teemme ensin singlen. Mika Sundqvistin silmän alla äänitettiin "Yöt ympäri". Vaikka se olikin tavallaan välityö, niin kaikessa epäloosemaisuudessaan ja Problems-tyylisessä katupoikarockromantiikassaan se toimi. Sellaista bailaamistahan se oli.
Loosen ensimmäinen levy, "Valkoiset sotilaat", äänitettiin juhannuksen jälkeen 1980 MSL:ssä. Studio oli Eppujen "Akun tehtaan" sessioiden jälkeen valmiiksi lämmitetty ja piipahtihan se Pantsekin siellä ihmettelemässä mitä Kouvolan pojat oikein sekoilevat. Levy tuotettiin itse äänittäjä Sundqvistin kanssa. 13 biisiä viidessä päivässä... miksauksineen. Huh-huh.

"Valkoisille sotilaille" tarttui muutama maaginen hetki. Sellaisia, joita osuu normaalisti bändin kun bändin kohdalle vain muutama koko uran varrelle. Levyn nimibiisissä kiteytyy oikeastaan kaikki se, mistä oli ollut kyse. Se on Loose Prickin oma Maammelaulu, jonka sanoista ja soitosta uhkuu se koko kapina minkä puolesta olimme marssineet jo yli kolme vuotta. A-puolen tykitysbiiseissä on paljon samaa fiilistä kun jollain Clashin "Give 'em Enough Ropella", varsinkin Jussin kitaravalleissa, joka ristittiin miehen taitelijanimen mukaan "J. Kopin Kallioksi" (vrt. Spectorin "Wall Of Sound" ja Pantsen "Syrjän Seinä"). Soitoltaan ja biiseiltään "Valkoisten sotilaiden" A-puoli oli ja on Loose Prickiä parhaimmillaan.
Studiossa ja hotellissa pyörivät mukana bailaamassa myös Kollaa-Siukonen ja Se-Yari, joiden läsnäolosta kai tarttui levylle se hieman "taiteellisempi" B-puoli. Se näytti myös osaltaan osviittaa siitä mihin bändi oli menossa... "Ota mua kädestä" julkaistiin Pokon ensimmäisellä TV-levyllä "Suomi-ilmiö". "Valkoisten sotilaiden" jälkeen bändi teki harvoja, mutta sitäkin parempia keikkoja. Kierrettiin Lapissa pariin kertaan. Yksin ja Ypöjen kanssa. Se oli hauskaa touhua. Loosen parasta aikaa, vaikka basistin paikalla alkoikin olla tuulista. Jantusen tilalle tuli ensin Korpin Petri ja melkein heti perään roudarina mukana pyörinyt Voude Voutilainen (ei se Woude)...
Levylautasella pyörivät yhä tiiviimmin PIL, Echo & The Bunnymen, Talking Heads, Teardrop Explodes... Myös Loose Prickin musiikillinen kompassi alkoi vispata hurjasti, ehkä vähän turhankin. Jostain syystä bändi matkusti Turkuun jo heti keväällä 1981 tekemään toista kokopitkää levyä "Etkö rakastaisi, että joku rakastaisi". Kunnianhimoisena ajatuksena oli viedä Loose Prick musiikillisesti johonkin Talking Headsin suuntaan. Bändi oli yhtäkkiä kasvanut seitsemänhenkiseksi. Peruskolmikon (Tami, Pauli, Jussi) lisäksi mukana olivat Timo "Toni Rossi" Kipahti (kitara), Maria "Lillukka" Tarnanen (laulu & Paulin hoivaaminen) ja KAKSI basistia Voude ja Korpin Petri. Koskettimissa vieraili lisäksi ex-basisti Jantunen.
Mukana oli myös oma tuottaja nykyinen Suomen ääniguru Reiska "Pomo" Saarinen. Äänityksestä vastasi Studio 55:ssa puolestaan Vekke "Vinnie Lane (Bogart Co.)" Mäki. Sessio oli melko kaoottinen. Lievästi sanottuna. Tuntui välillä, että kunnianhimo, soittotaito ja näkemys eivät kohdanneet lainkaan. Armeija, sairastelu ja henkilökohtaiset skismat sekoittivat pakkaa vielä entisestään. Langat alkoivat irtoilla käsistä... Miestä lappasi studion ovesta sisään ja ulos sellaista vauhtia ettei kukaan oikein pysynyt laskuissa. Jokainen kävi hoitelemassa omia osuuksiaan, vaikka Turun yö tuntuikin kiinnostavammalta. Jussi ja Reiska yrittivät pitää laivaa kurssissa. Jostain kumman syystä kaikki selvisivät Turusta järjissään ja hengissä... Rivit olivat pahasti sekaisin.
"Etkö rakastaisi..." oli selvästi levy, jolla Loose Prick etsi uutta suuntaa. Sitä, oliko se oikea ratkaisu, ei kukaan loppujenlopuksi tiedä. Punkrockia, ska-vaikutteita, progeilua, hypnoottisuutta ja popimpaa tavaraa. Jostain syystä sinänsä sekava kokonaisuus kuitenkin toimi.
Nimibiisi julkaistiin Pokon kokoelmalla "Rock Disco" ja siitä muodostui matalan profiilin radiohitti. Levyn kävi uudelleenmasteroimassa legendaarinen Richard Stanley.

Varsin sekavassa tilassa ollut Loose Prick ryhdistäytyi vielä kerran. Joulukuussa 1981 Lempäälässä uudessa MSL-studiossa äänitettiin jäähyväissingleksi jäänyt ja fiiliksiin nähden varsin osuvasti nimetty "Jäätynyt hymy / Viimeinen tanssi kadulle". Viimeisessä kokoonpanossa soittivat ydinkolmikon lisäksi basisti Voude ja kitaraan siirtynyt Korppi. Sundqvist äänitti ja bändi tuotti. "Jäätynyt hymy" on kaunis Bunnymen-tyylinen, hypnoottisesti loppua kohti kasvava sävelmaalaus. Se oli kaunis lopetus loppuun kulutetulle yhtyeelle...
Maagisesta seiskaseiskasta on kulunut jo pitkä tovi. Pelottavinta on tajuta, että on elänyt sen jälkeen pidempään kuin sitä ennen. Onneksi aika kultaa aina muistot. Paljon on mailien varrella unohtunut. Ainakin ne kaikkein vittumaisimmat jutut. Keikkabussien hajoamiset, henkilökohtaiset riidat, paskat biisit ja pahimmat kankkuset. Puhun varmasti kaikkien veljien puolesta jos sanon, että voin vieläkin ylpeänä ja pääpystyssä allekirjoittaa kaiken sen mitä teimme ja yhdessä koimme. Väärät ja oikeat ratkaisut...
Punk on aina ollut ja tulee olemaan meille SE juttu. Se pysyy sydämissä loppuun asti. Punkbändihän se Loose Prick pohjimmiltaan kuitenkin aina oli. Kiitos, kumarrus ja halaus kaikille, johon törmäsimme matkan varrella. Tai ainakin niille ketkä sen ansaitsevat. Kyllä te tiedätte. Otetaan joskus tuopilliset Looselle.
Loose Prickin poikien puolesta...
Tami
Soundi´02
Likaisia enkeleitä, valkoisia sotilaita on kattava leikkaus Loose Prickin kasvutarinaan. Alkaen simppelistä punkista, siirtyen 80-luvun postpunkkiin ja siitä vielä hypnoottisempaan ja popimpaan kamaan. Yhtä biisiä vaille kokonaan levyltä löytyvä Kaupunki-ep on edelleen klassikko - tiukalla asenteella tehty nuorisokuvaus, joka iskee hermoon. Hilse-lp:llä julkaistu Mä en jaksa enää hitaampana ja vieraantuneena potkii kummallisesti, mutta viehättää omaperäisellä otteellaan. Kaikkiaan Loose Prickin tuotanto on kestänyt aikaa paljon Karanteenia paremmin, ja paikoitellen Looset kuulostavat täysin ajattomalta aidolta rokilta. Levy osoittaa, että Kouvolastakin on tullut hyvää musiikkia.